keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Lomalla - Jambiani, Sansibar

Turkoosin värisenä kimalteleva Intian valtameri, valkohiekkainen silmän kantamattomiin jatkuva ranta, suolantuoksuinen ihoa lempeästi hyväilevä tuuli. Raikas mojito, herkullinen pihvi ja piristävä hedelmäsalaatti.

Kun saavuin bungalow-kylään jossain Jambianin laitamilla, huomasin ensimmäisenä hiljaisuuden. Ainoat kuulemani äänet olivat pehmeästi kuiskaileva tuuli ja kaukainen meren kohina. Ei kanoja - en tajunnutkaan kuinka hermoille käyvää naapurin kanalasta kuuluva jatkuva kaakatus Moshissa on ollut. Ja ihanaa; ei pölyä! Rannalla oleva hiekka on kyllä hienon hienoa, mutta se ei onneksi lennä tuulen mukana.

Eilen viettelin aikaani tutkiskellen rantaa. Siellä oli muitakin viettämässä myöhäistä iltapäivää. Turistit ihailivat auringonlaskua, nuoret pojat pelasivat palloa ja joku ulkoilutti koiraansa. Nuori masaimies ajoi minua vastaan polkupyörällä ja yritti houkutella kauppaansa. Kieltäydyin ja sanoin haluavani nautiskella illasta. Hän jäi katselemaan perääni kummissaan. Vuorovesi oli nostanut rannalle vaikka kuinka paljon toinen toistaan kauniimpia simpukoita. En malttanut olla poimimatta muutamaa niistä mukaani. Ja - en voi olla lisäämättä - edelleen niin ihanan hiljaista!

Tänä aamuna heräsin aikaisin, sillä lähdimme muutaman muun turistin kanssa delfiiniretkelle. Noin parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme rannalle, jossa nousimme veneeseen. Delfiinejä ei tarvinnutkaan kauaa etsiä ja pian pulikoimme snorkkeleiden kanssa noiden kauniiten olentojen seassa. Niitä ei näyttänyt lainkaan häiritsevän läsnäolomme, vaan ne tuntuivat oikein haluavan esiintyä. Ne pyörivät veneemme läheisyydessä käyden useita kertoja pinnalla. Yksi nosti päänsä veden pinnan yläpuolelle ja alkoi pyöriä. Hetken kuluttua saimme seuraa muista turisteista veneineen. Pian veneitä oli niin paljon, että delfiinit näyttivät häiriintyvän. Siinä vaiheessa me päätimme lähteä pois.

Olen täällä lauantaihin asti. Loppupäivät ajattelin vain rentoutua, nauttia auringosta ja hiljaisuudesta. Viettelen aikaani hotellilla aurinkoa ottaen ja lueskellen, rannalla kävellen ja ehkäpä piipahdan tutkimusretkellä Jambianin kylässä. Ilman suunnitelmia siis, lomaillen vain!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Raun päiväkoti

Perjantaina sain viimein mahdollisuuden vierailla Raun alueen päiväkodissa. Alue on köyhää ja suuri osa sen asukkaista on HIV-positiivisia. Raun päiväkoti on perustettu suomalaisten toimesta ja toimii pienen suomalaisen Sama Aurinko - yhdistyksen sekä muutaman muun ulkomaisen sponsorin rahoituksella. Päiväkodissa on noin 30 lasta, iältään 3-6 -vuotiaita. Päiväkodin tiloissa toimii myös HIV-positiivisten naisten ryhmä.

Päiväkodin rakennus on pieni ja värikäs. Sen seiniä koristavat maalaukset, joissa seikkailee erilaisia eläimiä ja opetetaan numeroita sekä kirjaimia. Heillä on isompi luokkatila, jonka lattialla lapset leikkivät, opettelevat uusia asioita, nukkuvat ja syövät. Rakennuksessa on myös oma huone pienemmille lapsille ja positiivisten naisten ryhmälle.

Ajattelin, että lapset vierastaisivat minua, mutta päinvastoin. Kun astuin sisään, lapset ympäröivät minut ja pyrkivät heti syliin. He halusivat tutkia käsiäni ja hiuksiani. He esittelivät minulle lelujaan sekä piirtämiään numeroita ja kirjaimia. Lasten silmistä loisti vilpitön ilo.

Tapasin päiväkodilla myös kummilapseni, jonka muut vapaaehtoiset olivat paria viikkoa aiemmin minulle arponeet. Tuen siis kuukausittain päiväkodin toimintaa Sama Auringon kautta ja vastineeksi saan välillä kuulla kummilapseni kuulumisia. Bruno on 4-vuotias poika, joka näytti kulkevan hieman omia polkujaan. Hän hakeutui puuhastelemaan omaan rauhaansa, tuppasi hieman pomottelemaan muita, mutta osasi myös nauraa ja leikkiä muidenkin kanssa. Kun joku vei häneltä lelun, hän koetti näytellä minulle itkevää - hieman surkeasti siinä onnistuen, sillä minun virnistelyni sai hänet nauramaan. 

Menimme käymään viereisellä koululla parin vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Koulun pihalla kuului heleää lasten laulua toisten lasten leikkiessä. Siellä kolmessa eri rakennuksessa, reikäisen peltikaton alla, opiskeli pieniä koululaisia. Lähes kaikilla oli sievät koulupuvut päällä. He jakoivat kapeat, ikivanhan näköiset pulpetit kolmen lapsen kesken ja vuoroin näyttivät meille peukkua, vuoroin vilkuttelivat.

Minulla kävi tuuri, sillä pääsin myös tutustumaan muiden vapaaehtoisten kanssa erään Raun päiväkodin lapsen kotiin. Hänen kotinsa sijaitsi kymmenen minuutin kävelymatkan päässä tieltä, viidakon katveessa. Pihapiirissä oli kaksi taloa ja sen halkaisi pitkä pyykkinaru. Iloinen nainen, perheen äiti, toivotti meidät tervetulleiksi ja johdatti meidät kurjemman näköiseen rakennukseen. Sisään astuessamme meille selvisi, että rakennus olikin itseasiassa eläinsuoja, jossa äiti ja kolme lasta asuivat eläinten kanssa. Nurkassa nökötti surkean näköinen ohuen ohuella patjalla varustettu sänky, jossa kaikki nukkuivat. Sängyn vieressä nuotiolla äiti teki ruokaa. Toisessa nurkassa oli vaatekasa. Eläimet valloittivat tilasta öisin yli puolet.

Isä oli kuulema ajanut heidät asumaan sinne äidin mielisairauden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että perhe kuului Chagga-heimoon. Vanhan tavan mukaan isä asuu omassa talossaan, poikalapset omassaan ja naiset eläinten kanssa samassa talossa.

Perjantai oli hieno päivä, täynnä uusia kokemuksia. Käsittämätöntä kuitenkin, kuinka väsyttävää kolmenkymmenen lapsen kanssa leikkiminen onkaan. Onneksi päiväkoti on kuitenkin olemassa, sillä se mahdollistaa työllistymisen monen lapsen vanhemmalle. Hatunnosto Raun päiväkodin työntekijöille, vapaaehtoisille ja sponsoreille!
Raun päiväkoti
Lasten luokkahuone
Brunon kanssa läpsyttelypeliä
Tässä valmistetaan ruokaa Raun päiväkodin lapsille
Aamiaista!
Chagga-perheen koti
Tila, jossa sekä perheen äiti ja lapset sekä eläimet majoittuvat
Kuinkas tästä noustaan? :)

lauantai 26. lokakuuta 2013

Viimeinen työpäiväni

Torstaina tunnelmat työpaikalla olivat haikeat, sillä minulla oli viimeinen työpäivä. Kahden kuukauden aikana olen ehtinyt tutustua muihin työntekijöihin, ja olemme kokeneet jos jonkinmoista yhdessä.

Vein lahjaksi työtovereilleni itse leipomiani korvapuusteja, valokuvia yhteisistä hetkistämme ravintolalla, kauluspaitoja, omat työvaatteeni, mustekyniä, salmiakkia ja Marianne-karkkeja. Lahjat olivat hitti; jouduin kirjoittamaan kokille korvapuustiohjeen, kaikki vertailivat kuvia ja salmiakillekin löytyi syöjiä. Minun piti vähän vahtia, että he jakoivat lahjat kaikkien kesken, sillä melkein jokainen yritti kahmia kaiken itselleen. Päällikkö iloitsi jakamistani kynistä ja kertoi, etteivät hänen työntekijänsä varasta koskaan rahaa, mutta kyniä siitäkin edestä.

Iltavuoroni tuona päivänä oli hieman erilainen. Minun ei annettu tehdä valmistelutehtäviä, vaan jokainen vuorollaan kutsui minut seuraansa. Piti ottaa kuvia, syödä ugalia ja juoda teetä. Vaihdettiin yhteystietoja ja halailtiin. Ovimiehenä työskentelevä mies sanoi olevansa aina minun babuni, omat ukkini kun jo katselevat maailmaa pilven reunalta. Joku yritti saada minut perumaan lentoni. Kaikki kyselivät, milloin tulen takaisin.

Ne asiat, joita olen oppinut työharjoitteluni aikana, eivät ole normaaleja "opin kantamaan kolmea lautasta yhdellä kädellä" -juttuja, vaan jotain arvokkaampaa. Olen oppinut uutta paikallisesta kulttuurista ja elämäntyylistä sekä vertaillut paljon Suomen ja Tansanian työnteon eroja. Meillä Suomessa asiat ovat kehittyneet pidemmälle, mutta toisaalta täälläkin on löydetty oma tapa selvitä. Arvostettava piirre ravintolamme omistajassa on se, että hän tarjoaa monelle kouluttamattomalle työttömälle työpaikan, vaikkei välttämättä uutta työntekijää tarvitsisikaan. Ravintolassamme työyhteisön henki on hyvä; toisista pidetään huolta ja kuulumiset jaetaan. Joka päivästä nautitaan ja pienistäkin asioista iloitaan.

Olen myös miettinyt kehitettäviä asioita itsessäni sekä ihmisenä että työntekijänä ja sitä, miten tämä Tansanian työjakso vaikuttaa minuun. Tuonkohan mukanani Suomeen hakuna matata ja pole pole  -meiningin? Opinkohan olemaan stressaamatta liikaa turhista asioista, kuten kiireestä? Osaisinkohan minäkin elää enemmän hetkessä?

tiistai 22. lokakuuta 2013

Palautepalaveria ja asiakaspalvelukoulutusta

Viime viikolla ravintolapäällikkömme pyysi minulta palautetta ravintolan palvelusta. Yleisesti Moshissa asiakaspalvelu on varsin kurjalla tasolla - tarjoilijat eivät juuri hymyile, kaupan kassa ei vaivaudu edes katsomaan silmiin ja huonolla tuurilla ravintolassa jää aterimet saamatta, jos ei tajua niitä pyytää. Meidän ravintolassamme palvelu on suhteellisen hyvää, mutta hymyä näkee liian harvoin ja varsinkin small talkia on turha odottaa. Asiakkaan näkökulmasta katsottuna työntekijät näyttävät ilottomilta ja melko laiskoilta. Iloa kyllä riittää työryhmän kesken, mutta se ei välity asiakkaalle.

Päätimme tämän keskustelun pohjalta pitää asiakaspalvelukoulutuksen tapaista. Normaalisti päällikkö käy saamansa asiakaspalautteet läpi ja kertoo kuinka tilanne tulisi hoitaa. Sitten hän kysyy, onko ymmärretty, ja asia jää siihen. Ehdotuksestani pyrimme tällä kertaa enemmän keskustelutyyppiseen palaveriin.

Ensin annoin tehtäväksi miettiä hymyilemisen hyviä ja huonoja puolia. Aluksi työryhmä ei tahtonut ymmärtää, mitä heiltä odotettiin ja pientä tirskuntaakin kuului. He kuitenkin paneutuivat tehtävään huolellisesti ja purkivat sitten keskustellen vastauksiaan. Keskustelu käytiin lähinnä swahiliksi, mutta päällikkö toimi kääntäjänä. Työntekijät tuntuivat itse oivaltavan hymyilemisen tärkeyden ja sen, ettei siinä juuri haittapuolia olekaan.

Tämän jälkeen keskustelimme asiakkaiden kanssa jutustelusta; mitä hyvää se tuo tullessaan ja miten aloittaa. Päälliköllämme tuntuu olevan varsin vahva paikallisen pomon tyyli pitää puuduttavaa puhetta antamatta työntekijöille suunvuoroa. Minun piti muistuttaa, että jos antaisimme muiden ideoida itse small talkin aiheita. Ideoita satelikin ihan mukavasti. Ongelman kuitenkin kerrottiin olevan se, etteivät he ole kovin hyviä puhumaan englantia. Joku tuumasi siihen, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin alkaa puhua. Turisteille hyvä englannin kielen taito on kuitenkin sivuseikka, sillä kaikki tietävät ettei se ole heidän äidinkielensä.

Teimme myös leikkimielisen näyttelyharjoituksen. Kokit esittivät asiakkaita ja tarjoilijoille jaettiin erilaiset roolit. Yksi oli väsynyt, toinen töykeä, joku yltiö-ystävällinen... Ajattelin, ettei työryhmä välttämättä tähän harjoitukseen lähtisi mukaan, mutta he innostuivatkin todenteolla. Joku heitti asiakkaan eteen metrin päästä menun, toinen puhua pälätti liikaa ja yhden tarjoilijan mukaan keittiössä oli kaikki lähes raaka-aineet loppuneet. Näytelmässä kokkimmekaan ei tiennyt annoksista mitään ja päällikkö oli patalaiska.

Kaikki nauttivat harjoituksesta niin, etteivät olisi malttaneet lopettaa. Viimein oli aika kuitenkin purkaa se keskustellen. Puhuimme vielä myös siitä, miten omalla olemuksellaan, kävely- ja seisomatyylillään sekä ilmeillään voi vaikuttaa asiakkaan mielikuvaan ravintolasta. Paikallisen tavan mukaan tarjoilijan nimike "waiter" otetaan näin suomalaisen näkökulmasta turhankin kirjaimellisesti; valtaosa työpäivästä kuluu odotellessa ja seisoskellessa. On vaikeaa näyttää töissä reippaalta, kun on hiljaista, ei ole mitään tekemistä ja työntekijöitä on aivan liikaa. Siihen olisi kuitenkin pystyttävä; esimerkiksi muuttamalla omaa odottelutyyliä ja siirtämällä toimettomat tarjoilijat pois näkyvistä.

Palaveri lopetettiin naureskellen ja monet sanoivat saaneensa ideoita asiakaspalveluun ja uutta näkökulmaa töihin. Toivottavasti he osaavat soveltaa asioita käytäntöön ja palaveri tuottaisi edes vähän tulosta, vaikka asenteen muuttaminen työpaikalla vaatisikin oikeastaan pitkäjänteisempää työtä. Olipahan mukavaa vaihtelua, meidän kaikkien päivään!

Intialaisen keittiön herkkuja odottelemassa tarjoilua

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Töissä baaritiskin takana

Sain mahdollisuuden käydä eilen vierailulla tiskin takana paikallisella klubilla. Klubeilla täällä yleisesti musiikki on rentoa, kaikki tanssivat ja erityisesti nuoret miehet ovat todella hyviä siinä. Tanssilattian katosta saattaa löytyä discopallo ja pari hassua värivaloa. Valtaosa myydyistä juomista on paikallista olutta. Myös liköörejä ja vahvoja alkoholeja myydään; paikalliset ovat varsin kovia juomaan viskiä. Drinkit ovat kuitenkin kiven ja kannon alla. Eräällä klubilla yritin kerran saada baarimikon suosittelemaan ja tekemään minulle jotain drinkkiä - lopputulos oli se, että sain pyynnöstäni vodkaa lasissa ja fantaa pullossa.

Eikä silläkään klubilla, jolla vierailin, juurikaan baaritarjoilijalta ammattitaitoa löytynyt. Jos tarkkoja ollaan, sana baaritarjoilija oli hänelle täysin tuntematon. Hänen ammattinimikkeensä oli "counter". Hän oli nelikymppinen nainen, jonka työtehtäviin kuului juomien myynti tiskiltä sekä asiakkaille että pöytätarjoilijoille. Pöytätarjoilijat taas veloittivat counterilta ostamansa juomat asiakkailta. Kysyin häneltä, millaisia drinkkejä hän asiakkaille tekee. Hän vastasi sekoittavansa aina Amarulaa (marulahedelmäinen kermalikööri) ja Zappaa (jonkin valtakunnan sambucaa). Utelin, että mitä muuta. Nainen mietti hetken ja sanoi sitten, että kyllä asiakkaat osaa pyytää haluamaansa. Myöskään tuotetuntemus ei ollut kovin korkealla tasolla; counter ei juurikaan tiennyt oluista mitään ja tequilan hän laski likööreihin.

Klubin omistaa sama mies, joka omistaa myös työpaikkani ja puolisen tusinaa muita ravintoloita Moshissa. Tapasin hänet ja pääsinkin kysymään, miksei drinkkejä juuri missään valmisteta. Kyseisen klubin asiakaskunta koostuu lähinnä paikallisista, niinpä sekoitetuille juomille ei juuri ole kysyntää. Paikallisten tietous erilaisista juomista on vasta alkutekijöissään. Toinen ongelma on se, etteivät työnantajat voi juuri luottaa työntekijöihinsä. Drinkkejä valmistaessa virheitä tulee helpommin, ja työntekijät joutuvat maksamaan inventaariossa puuttuvat alkoholimäärät. Jos työnantaja antaisi nämä virheet anteeksi, alkaisi tuotteita kuulema kadota työntekijöiden mukana ja todennäköisesti koko firma kaatuisi alta aikayksikön. Myöskin viinamitta tuottaa hankaluuksia drinkkejä valmistaessa. He käyttävät mittaa, joka on noin viitsen senttilitraa, eivätkä he voi myydä vain puolta tuosta viinamäärästä vaan se on myytävä kokonaisena. Aika tujuja paukkuja tulee, jos tuolla mitalla alkaa useaakin viinaa sekoittamaan.

Työajat ovat klubin työntekijöillä todella stressaavat. Klubi on auki iltakuudesta aamuneljään. Counter kertoi olevansa viitenä päivänä viikossa koko aukioloajan töissä. Sulkemisen jälkeen hän menee pariksi tunniksi kotiin ja palaa sitten tekemään inventaariota omistajan kanssa. Noin yhden aikaan päivällä hän pääsee nukkumaan ja palaa takaisin töihin kuudeksi.

Yllätyin myös tarjoilijoiden kiireestä klubilla, sillä täällä ei juurikaan ripeitä askelia näy otettavan. Ainoa tallustelija tuntui olevan juuri counter ja tarjoilijat näyttivät lähes hyppivän paikallaan odottaessaan tältä juomia. Hyvin verkkaisin liikkein hän laski rahat ja kaatoi juomat, eikä häntä häirinnyt nuorempien kiire lainkaan.

Poistuin paikalta, kun klubilla alkoi näyttää kiireiseltä, etten olisi jaloissa pyörimässä viikon vilkkaimpana iltana. Oli mielenkiintoinen kokemus nähdä vähän baarityötäkin Tansaniassa. Juttelu ravintoloiden omistajan kanssa auttoi ymmärtämään monia asioita ja huomaamaan, millaisia ongelmia alalla täällä on. Työtä alan kehittämisessä innostuneelle riittäisi. Ehkäpä tulen vielä jonakin päivänä katsomaan, miten asiat täällä muuttuvat.

Tanssilattia ennen avaamista

Pubin puoli
Pubi

Osa tarjolla olevista alkoholeista

Tiskin taus. Paikalliset juovat paljon olutta lämpimänä, joten jääkaapin lisäksi sitä pidetään myös huoneenlämmössä tiskin alla.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kuvia safarilta Tarangiresta ja Ngorongorosta

Matkustimme viikonloppuna tutkiskelemaan Afrikan luontoa luonnonpuistoihin Tarangireen ja Ngorongoroon. Hieno kokemus olla vain parinkymmenen metrin päässä villieläimistä, kuten komeasta urosleijonasta ja murisevasta norsusta! Tässäpä hieman kuvia ihasteltavaksi!

Tarangire

Kirahvi ja pikkukirahvi - luulin niitä paljon pidemmiksi!


Seepralaumoja oli paljon molemmissa luonnonpuistoissa.

Elefanttiperhe. Olimme vain noin kymmenen metrin päässä norsuista. Meidän täytyi olla hiirenhiljaa, sillä yksi norsuista oli kovin suojelevainen pientä norsua kohtaan. Kun iso norsu päästi matalan murinan, päätimme kaikota paikalta.
Norsujen syömä bau bau tree.

Näkymiä piknik-paikalta.

Paviaanivauvaa ihastellessamme yksi isoista paviaaneista varasti eväskassimme. Fiksuja otuksia! 

Naarasleijona. Koko reissun aikana näimme peräti kymmenkunta simbaa.

Piilossa puun takana?

Leopardi vietteli päiväänsä puunoksalla maha täynnä torkkuen.

Ngorongoron kraateri.

Masait paimentamassa karjaansa Ngorongorossa.

Gnut juomapaikalla ja flamingot taustalla.

Urosleijona päiväunilla.

Hippoja! Täytyy myöntää,  etteivät olleet kovin jännittäviä otuksia. Yksi virtahevoista makoili lammikossa. Odotettuamme useita minuutteja, näimme kun hippo pyörähti ympäri! Wuhuu!

perjantai 11. lokakuuta 2013

Jumalallisia ja jumalattomia

Eilen eräs työkavereistani avasi keskustelun uskonnoista kysymällä minulta, olenko kristitty. Harkitsin hetken, valehtelisinko olevani. Olen kartellut täällä tätä puheenaihetta, sillä koto-Suomessakin olen huomannut, ettei uskonto ole paras mahdollinen kevyen jutustelun aihe puolituttujen kanssa. Mitä se sitten on maassa, jossa lähes kaikki kuuluvat johonkin uskontokuntaan ja valtaosa harjoittaa aktiivisesti uskontoaan?

Vastasin kuitenkin totuuden mukaisesti, etten kuulu kirkkoon. Tätäpä sitten alkoi koko työryhmä yhdessä ihmettelemään ja vuoronperään he toistivat samaa kysymystä minulta kuin varmistaakseen, että olivat ymmärtäneet oikein. Kun olin noin kolmannen kerran sanonut selkeästi "ei, minulla ei ole jumalaa, johon uskoisin", asia näytti selviävän heille. Tämän jälkeen sain vastata loputtomaan liutaan kysymyksiä: Miksi et usko? Mihin sinä sitten uskot? Mistä sinä olet tullut? Mistä sinun sielusi on tullut? Miten tuo puu on syntynyt, entä vuori? Mihin sinä menet, kun kuolet?

Heistä tuntui kerta kaikkisen käsittämättömältä, että joku voi olla uskomatta mihinkään jumalaan. Tansanian mannermaalla palttiarallaa kolmasosa väestöstä on kristittyjä, kolmasosa muslimeja ja loput hinduja, luonnonuskontojen harjoittajia tai muita. Uskonto on läsnä jokaisen arkipäiväisessä elämässä. Toki uskontoja on tuotu tänne vahvasti niin idästä kuin lännestäkin, mutta ehkä uskonnollisuus liittyy myös koulutustasoon. Ihmisellä on aina tarve kysyä, saada selitys kaikkeen. Uskonto antaa vastauksia.

Muistan kerran keskustelleeni asiasta myös yövartijamme Babun kanssa. "No God?", hän kysyi minulta hämmästyneenä. Nyökkäsin. Hän näytti sydäntä särkevän surulliselta puolestani. Uskonto on hänelle tärkeä, sillä se ohjaa elämää. Itsekin olen iloinen saamastani kristillisestä kasvatuksesta, tiedän sen ohjanneen minut omalle tielleni ja opettaneen minulle oikeita elämänarvoja. Missään tapauksessa en myöskään kiellä, ettenkö tarvittaessa löytäisi apua elämäni ongelmatilanteisiin jonkin uskonnon pyhistä kirjoituksista - mutta yhtä lailla saatan löytää avun jostain muusta elämänkatsomukseen liittyvästä teoksesta.

Työpaikalla käydyn keskustelun päätteeksi eräs nuori muslimimies hymyili minulle rohkaisevasti ja sanoi: "Minä olen varma, että sinäkin löydät vielä oman jumalasi."

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Vinga-Tingaa, saunaa ja pyykkiä

Vihdoinkin oon terveiden kirjoissa taas! Viikonloppu on kuitenkin mennyt rennosti ottaen ja voimia keräillen.

Eilen kävimme eräässä paikassa, jonka nimesin Vinga-Tingaksi, koska oikeaa nimeä en millään muista. Se on keskustan liepeillä sijaitseva pienistä hökkeleistä koostuva kylä, jossa myydään paljon erilaisia käsin tehtyjä muistoesineitä: tauluja, patsaita, koruja, soittimia, kippoja, salaatinottimia, leikkieläimiä, pullonavaajia... Kaikkea mitä nyt voi vaan kuvitella. Ja siellä me opettelimme tinkaamaan! Tähän täytynee huomauttaa, että olen varsin surkea siinä; en uskalla, enkä kehtaa. Aina kun kuvittelin saaneeni hyvän hinnan, tajusin että olisin ehkä saattanut saada paremmankin. Mutta tinkaaminen oli itseasiassa hauskaa. Kukaan ei yrittänyt tuputtaa mitään ja tuli höpöteltyä joutavia myyjien kanssa. Kotiin lähtiessä olin jo niin harjaantunut, etten antanut taksikuskin huijata meiltä kahta tonnia pikaisen jäätelön osto -pysähdyksen takia, vaan sain sen tingattua samaan hintaan.

Illalla pääsimme testaamaan pihasaunaamme. Saunamme muistuttaa hieman savusaunaa, sillä kiukaassa ei ole piippua. En kuitenkaan usko, että sitä koko päivää lämmitellään. Hiilloksella kuitenkin mentiin, eikä lievä savun katku haitannut ketään. Oli ihanan rentouttavaa käydä saunassa, oli pitkästä aikaa puhdas olo! En ede muista, milloin viimeksi olen päässyt saunaan.

Saunan jälkeen viettelimmekin iltaa kynttilän valossa. Ensin meni sähköt, sitten generaattori. Sittenpä odoteltiinkin melko kauan sähkömiestä. Kun sähkömies tuli, lähti pelastuspartio Anna and co. hakemaan meille toista generaattoria. Matka ei ollut ollut kovin ruusuinen, sillä autokin oli juminut jonnekin kiinni. Juuri hetkeä ennen kuin he pääsivät kotiin, sähköt tulivat takaisin. Näin afrikka yllättää!

Tämän päivän ohjelmassa on ollut vain auringonottoa läheisen hotellin altaalla ja - ah niin ihanaa - pyykkäystä. Pesemme siis pyykit itse käsin sankossa. Rakkaat ystävät, jos joskus päätätte tulla tänne, älkää kerätkö pyykkiä kahta viikkoa ja minimoikaa tuomienne valkoisten vaatteiden määrä! Ennen tuskastelin joka pyykkikerralla valkoisen työpaitani kanssa - minusta tuntui, että joka pesukerran jälkeen siitä tuli entistä keltaisempi. Seurasin paikallisten pyykkäystä ja sen perusteella triplasin käyttämäni pesuainemäärän. Tämä auttoi ja jälleen minulla on vitivalkoinen paita huomista työpäivää varten.

Loppujen lopuksi pyykkäys on kuitenkin ihan mukavaa ajanvietettä, jos ei ole niin nuuka lopputuloksen suhteen. Tulee rupateltua ja hupsuteltua muiden kanssa, tai jos pyykkää yksin, saa aikaa pohtia syntyjä syviä. Niin ja jos äeti näkis, oes tytöstään ylypee!

Ps. Eilen käytiin ulkona syömässä (kyllä, uskalsin!), mä sain pihviä!

torstai 3. lokakuuta 2013

Lääkärireissu

Tämä viikko on mennyt sairastelun merkeissä. Maanantai-iltana minulle nousi kuume, keskiviikko-aamuna lämpöä oli 39, 6 ja maha totaalisen sekaisin. Muistutin kasvoiltani lähinnä kalkkilaivan kapteenia. Ei ollut siis juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä lääkäriin.

Odottelu yksityisen terveysaseman aulassa tuntui tuskallisen pitkältä ajalta. Tunnin odotelun jälkeen pyysin päästä petiin, sillä voin todella huonosti. Silloin alkoi tapahtua. Pääsin jonojen ohi ja joku täti talutti minut osastolle pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat huurrettua lasia. Pääsin viltin alle natisevaan petiin, josta minulta veloitettiin parikymmentä tonnia (n. 10 euroa). Maksu respaan lääkärikäynnistä oli 10 000 shillinkiä.

Kohta ympärilleni pölähti neljä valkotakkista paikallista manuaalisen verenpainemittarin, stetoskoopin ja potilaskansion kanssa. He hokivat "Pole! Pole sana!" ja pohtivat porukalla, että mitäs nyt tehdään. Yritin vastailla kysymyksiin, mutta järki ei luistanut niin paljon, että olisin tajunnut puoliakaan kysymyksistä. Valitin kovaa kuumetta. Lyhyt hiuksinen täti läimäytti kätensä poskelleni ja totesi, että no niinpä tuntuu olevan. Kohta minulle tuikattiin kuumemittari kainaloon.

Minulle syötettiin paracetamolia, sillä kuume oli saatava laskemaan. Muut valkotakkiset lähtivät suunnittelemaan muualle, lyhyt hiuksinen täti jäi antamaan minulle kipupiikin ja laittamaan minut tiputukseen. Täti kielsi minua liikuttamasta kättäni, ettei kanyyli irtoaisi. Pian paikalle tuli labraryhmä; taas neljä uutta valkotakkista hokien samaa kuin aiempi ryhmä. Muut katsoivat vierestä, kun yksi sitoi käteeni kiristyssiteeksi kumihanskan ja otti verikokeen. Laboratorioon oli annettava taas parikymmentä tuhatta shillinkiä. Sitten minulle annettiin lupa nukahtaa.

Seuraavan kerran kun avasin silmäni, huomasin, että joku oli vaihtanut tipan suolaliuosputelin. Nukahdin uudelleen. Toisen kerran herättyäni, minua pyydettiin ottamaan pissa- ja kakkatestit. Sitten nukahdin taas. Myöhään iltapäivällä herätessäni sain kuulla diagnoosin: virtsaputken tulehdus ja ruokamyrkytys. Virtsaputken tulehduksen ovat kuulema kautta aikain kaikille talomme asukkaille todenneet. Päättelin siis, ettei lääkäreillä todellisuudessa tainnut olla harmaintakaan aavistusta siitä, mikä minua vaivasi. Määräsivätpähän kuitenkin minulle paracetamolia, antibioottia ja jotain ällöttävää juotavaa suolalitkua. Loppujen lopuksi lääkärireissu tuli maksamaan yhteensä noin 90 000 shillinkiä eli noin 45 euroa.

Pääsin illaksi kotiin. Tunsin oloni voimakkaammaksi ja kuulema näytinkin paljon terveemmältä. Nyt kuumetta on enää vain vähän, mutta maha ei ole vieläkään asettunut. Mutta kyllä tästä ehkä vielä parannutaan! :)